Kirja-arvio: Maria Susannan Tämän maan pidot
"Kerro minulle jotakin kaunista.
(tarkoittaa ajattele minua tänään)
Kerro minulle mitä tahtoisit tehdä nyt
(tarkoittaa minun kanssani)
Olet vaiti ja vetäytynyt.
(tarkoittaa hylkäsit minut ennen aikojasi)"
Näin runoilee vuonna 2017 ilmestyneessä esikoiskokoelmassaan Maria Susanna eli Susanna Poikela (s. 1976). Runoista huokuu kaipaus, raastava ikävä toisen ihmisen luo. Aidon läsnäolon etsintä. Runot kertovat siitä, miten epäilys ja suru ovat voimakkaasti läsnä silloinkin, kun onnea odottaa tai sen uskoo saavuttaneensa. Rakkaus on kaikessa välttämättömyydessään vähintäänkin vaikeaa - ellei peräti mahdotonta. Tässä hetkessä se voi olla ihan lähellä, mutta ainakin huomenna jo ties kuinka kaukana.
Maria Susannan runoista ei dramaattisuutta puutuu. Välillä tuntuu kuin äänessä olisi Edith Södergran tai Federico Garcia Lorca, tai kenties eniten kuitenkin Anna Ahmatova, jolle eräs kirjan runoista on omistettukin. Ainakin itselleni jäi toistaiseksi hieman epäselväksi, millainen on Maria Susannan oma runoilijaääni.
Vaikka runojen pohjavire on surumielinen, kysyyhän runoilija muun muassa: "Ovatko kosketukset hukkaan heitettyjä toiveita?" epätoivon syövereihin ei jäädä vellomaan.
"Pieniä pulleita unelmia
rauhoittavia.
Ne vievät jalat alta,
tekevät ihmisestä jälleen
onnellisen."
 |
Kustantaja: Kulttuurivihkot
Julkaisuvuosi: 2017 Sivumäärä: 56 s.
Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta.
|