15. lokakuuta 2017

Hannu-Pekka Björkman: Välähdyksiä peilissä – Kirjoituksia

Kustantaja: Kirjapaja
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 171 s.

Arvostetun näyttelijän kirjoituksia


Teatterista sanotaan usein, että se ihmistä ja yhteiskuntaa kuin peili. Luulen, että asia on pikemminkin niin, että taide luo elämää ja pitää sitä yllä. Taiteen tehtävä ei ole heijastella mitään. Sen tehtävä on luoda todellisuuksia, joissa arkimaailmamme lainalaisuudet kumoutuvat. Taiteen tehtävä on herättää se ihmeenkaltainen tunne, jota elämme unissamme. Osoittaa, miten runollista ajattelumme ja olemassaolomme loppujen lopuksi on. Miten arjen keskellä elää ihme.”

Hannu-Pekka Björkman kulkee esseissään iltakävelyllä Munchenissä, muistelee jouluja ja kesiä, pohtii ihmisen salaisuutta. Hän miettii nostalgian olemusta, kertoo, millaista oli aikoinaan astua opin tielle, kuvailee talvista saunareissua – tunnelmoiden ja punniten.

Oma arvioni: Hannu-Pekka Björkmanin kirjoitukset luotaavat muistoja, kokemuksia ja ajatuksia syvällisesti. Vaikka Välähdyksiä peilissä on sivumäärältään pieni kirja, jonka lukaisee periaatteessa hyvinkin nopeasti, sen tekstien äärelle kannattaa pysähtyä. Viisaista sanoista ja kauniista lauseista kannattaa nauttia hitaasti. Niinhän elämääkin ainakin tulisi elää, hetki kerrallaan. Siitä on pohjimmiltaan kysymys myös seuraavassa sitaatissa:
”Elämämme tärkeimpiä viisauden lähteitä on ymmärtää ihmiselämän kont-rastit, nähdä vaaleiden ja tummien sävyjen vaihtelut sekä mieluummin kuin tähdätä jatkuvaan onnellisuuteen, pyrkiä olemaan elävä, kokonainen ihmi-nen.”
Kirjassa käsitellään isoja teemoja; ihmisyyttä, ikääntymistä, yksinäisyyttä, taidetta ja uskoa.  Mielestäni kirjan kantavana ideana on itsetutkiskelu, kuten alla oleva katkelmakin oivallisesti osoittaa:


”Kaikki, mikä sysää meidät itsetutkiskeluun ja avaa silmämme, on henkisen kehityksemme kannalta tarpeellista. Olkoon se paikka, aika, ystävä, kirja tai lapsen katse.”

Jos siis etsit puhuttelevaa luettavaa, Hannu-Pekka Björkmanin Välähdyksiä peilissä on erinomainen kirja. Suosittelen sitä lämpimästi varsinkin kaikille kiireen keskellä eläville keski-ikäisille.


14. lokakuuta 2017

Ville Hänninen: Kirjan kasvot – Sata vuotta suomalaisia kirjankansia

Kustantaja: SKS
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 335 s.

K

irjan henki tiivistyy kanteen. Vanhat kannet herättävät muistoja ja ajatuksia jostain jo miltei unohtuneesta. Monia teoksia ei tahtoisi ajatellakaan muussa muodossa kuin siinä itselle rakkaimmassa. Tuntematon sotilas ei tuntuisi samalta hengettömällä elokuvakannella, ja Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään? olisi suorastaan lukukelvoton ilman kannen reikää.

Kirjan kasvot nostaa esiin yhden teoksen kultakin Suomen itsenäisyyden vuodelta. Ajan henki näkyy kansissa – valitut kannet kuvaavat aikaa ja sen virtauksia, aikansa kansityylejä ja -taiteilijoita.

Teos kertoo unohdettuja tarinoita jopa ikonisten, kaikkien tuntemien kirjankansien synnystä. Se tuo esiin myös ihmisiä kansien takana – suomalaisen kirjataiteen mestareita.

Oma arvioni: Parhaimmassa tapauksessa kirjan henki todellakin tiivistyy sen kanteen. Tunnustan, että olen valinnut monia kirjoja luettavaksi jopa pelkän kansikuvan perusteella. Onpa jokunen teos saattanut jäädä kirjaston hyllylle vaikkapa liian levottoman tai mielestäni suorastaan ruman kannen vuoksi. Tärkeintä on toki se, mitä kansien välissä on, mutta silti.

Hänninen luonnehtii kirjaa kuvaavasti näin:

”Kirja on kokonaistaideteos, se kertoo itsestään koko olemuksellaan: paperillaan, koollaan, kirjaintyypeillään, värimaailmallaan, päänauhallaan, esilehdillään, kansikuvallaan.”


Hännisen teos esittelee yhden kansikuvan jokaiselta itsenäisyytemme vuodelta. Se kertoo kuvien kautta myös historiallisista tapahtumista ja yhteiskuntamme kehittymisestä. Valittujen kansikuvien joukossa on sekä tuttua että tuntematonta suomalaista kansikuvataidetta. Onpa kirjassa muutama nk. ikoninen kansikin, jota on mahdoton sivuuttaa. Omia suosikkejanikin valituista kansikuvista löytyi muutamia ja sellaisia, jotka nostivat mieleen nostalgisia muistoja. Mielenkiintoisin yksityiskohta itselleni oli se, että Sinuhe egyptiläisen suosituin kansikuva on vuodelta 1974. Upea kirja, tyylikäs kansi eikä hullumpi vuosikaan…

Ville Hännisen pitkäaikaisen ja perusteellisen työn tuloksena syntynyttä teosta voi suositella etenkin ajankuvasta, kulttuurihistoriasta ja visuaalisuudesta kiinnostuneille kirjojen ystäville. Kirja esittelee erilaisia kansityylejä niin kaunokirjoista, tietokirjoista kuin kirjasarjoistakin, joten Kirjan kasvot -teoksen esittelemä kansikuvakattaus on moni-ilmeinen.

Tämän hienon kansikuville ja niiden tekijöille kunniaa tekevän tuoreen tietokirjan innoittamana saatan kehitellä jonkin haasteen kirjankansiin liittyen jossain vaiheessa. Kannattaa siis seurata myös blogini Facebook-sivua.


Katarina Wennstam: Alfauros

Kustantaja: Otava
Julkaisuvuosi: 2013
Ruotsinkielinen alkuteos: Alfahannen (2010)
Suomentanut: Laura Beck
Sivumäärä: 398 s.

N

äyttelijä Jack Rappe on Ruotsin himoituimpia poikamiehiä. Kun hänet löydetään kotoaan vatsa auki viillettynä, seurapiirielämän pimeät yksityiskohdat alkavat paljastua. Miehen maine alfauroksena tunnettiin, mutta hyväksikäytettyjen nuorten naisten määrä yllättää jopa kokeneen syyttäjän Madeleine Edwardsin. Ovatko Rappen likaiset puuhat herättäneet kansankodin suojissa uinuneen murhaajan?

Oma arvioni: Alfauros on kantaaottavaa, feminististä ja yhteiskuntakriittistä jännitystä tarjoava trilleri, ei siis perinteinen dekkari. Valitettavasti kirjan esiin nostamat asiat eivät ole vain kirjailijan mielikuvituksen tuotetta, vaan monet naiset joutuvat kokemaan seksuaalista väkivaltaa niin elokuvamaailmassa kuin sen ulkopuolellakin. Maskuliinisuuden ylikorostuminen ja machokulttuuri väheksyvät naisia ja heidän oikeuksiaan. Kirjan keskeisenä kysymyksenä onkin se, mikä on oikeutettua ja mikä ei.

Kirja vihastutti ja ärsytti. Epämukavat tunteet johtuivat suuremmaksi  osaksi Jack Rappen epämiellyttävyydestä, karmeudesta suorastaan.  Olin muutamaan otteeseen jo jättämässä lukemisen kesken, mutta kyllä kirja kaikesta huolimatta kannatti lukea loppuun asti. Se sai pohtimaan monia asioita.




13. lokakuuta 2017

Mari Murtonen (toim.): Opettajana yliopistolla – Korkeakoulupedagogiikan perusteet

Kustantaja: Vastapaino
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 425 s.

K

orkeakouluopetuksen tavoitteena on oppiminen ja opiskelijan kasvaminen asiantuntijaksi. Opettajan työ on parhaimmillaan tutkimuksen ja opetuksen antoisaa vuoropuhelua, joka kehittää sekä opiskelijan että opettajan ajattelua tieteenalallaan.

Uusimpaan oppimistutkimukseen nojaava kirja opastaa, kuinka opettaja voi tukea opiskelijan oppimisprosesseja. Kirjassa annetaan myös käytännön vinkkejä opetuksen linjakkaaseen suunnitteluun, toteuttamiseen ja arviointiin. Lisäksi teoksessa käsitellään oppimista ja opettamista tukevia ja estäviä rakenteita, kansainvälistymisen vaikutusta opetustoimintaan, erilaisia oppimisympäristöjä sekä pedagogista johtamista.

Opettajana yliopistolla – Korkeakoulupedagogiikan perusteet on suunnattu etenkin opettajille ja opetuksen kehittäjille sekä oppikirjaksi. Se soveltuu myös opiskelijoille, jotka haluavat ymmärtää paremmin omaa oppimistaan.

Kirjoittajat ovat yliopistopedagogiikan ja korkeakoulutuksen opettajia ja tutkijoita.

Oma arvioni: Opettajana yliopistolla on tuore, kattava ja inspiroiva yliopisto-opettajan työkalupakki. Kirjassa tarkastellaan monipuolisesti yliopisto-opetuksen tavoitteita; eli oppimista ja asiantuntijuuden kehittymistä, opettamista taitona sekä yliopistoa toimintaympäristönä. Tämä kokoelmateos tarjoaa sekä teoreettista tietoa että konkreettisia vinkkejä opetuksen kehittämiseen ja opiskelijoiden oppimisen tukemiseen. Kirja osoittaa minusta erinomaisesti sen, että niin oppiminen kuin opettaminenkin ovat sekä prosesseja että taitoja. Niissä voi kehittyä jatkuvasti, eikä täysin valmis ole oikeastaan koskaan. Koska yhteiskunta muuttuu koko ajan, on opetuksenkin pysyttävä kiinni ajassa ja ainakin yritettävä vastata uusiin haasteisiin. Siksi oppimista ja opetusta tulee myös arvioida rakentavasti, jotta kehitystä tapahtuu.

Kirja tarjosi itselleni monenlaisia eväitä, joiden käyttökelposuutta aion testata omassa opetus- ja ohjaustyössäni verkko-opiskelijoiden parissa. Tämän kirjan kiinnostavien artikkelien äärelle tulen varmasti palaamaan useammankin kerran, ne kun toimivat erinomaisesti myös oman toiminnan reflektoinnin apuna. Suosittelenkin kirjaa erityisen lämpimästi kaikille niille yliopisto-opettajille, jotka eivät halua kangistua kaavoihin, vaan pyrkivät kehittymään työssään jatkuvasti.

Myös yliopisto-opiskelijoille tämä kirja on varmasti hyödyllistä ja mielenkiintoista luettavaa.

                         

11. lokakuuta 2017

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa


Kustantaja: Gummerus
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 231 s.

On hetkiä, jolloin aikakausi muuttuu.


O

n lauseita, jotka jakavat ajan kahtia. Yhdellä tällaisella nainen menettää miehensä. Hän seuraa, miten miestä on päivä päivältä vähemmän ja kuinka sekä tuleva että mennyt romahtavat tuntemattomaan – kuin laivat, jotka tippuvat kartan reunalta sinne, missä merihirviöt elävät.

Nainen haluaa merkitä miehen muistiin ennen kuin tämä katoaa. Nainen haluaa todistaa, että hänellä oli kerran mies. Mutta kuvien päälle lipuu toisia kuvia: Kolumbus suutelemassa Intian hiekkaa. Kolumbus piirtämässä karttaa, joka asettaa vuoret, saaret ja satamat paikoilleen. Kolumbus huutamassa myrskyyn: ”Intia oli siellä!”

Ja nainen miettii: on mahdollista seistä rantahiekassa, piirtää saari kartalle ja antaa sille nimi, ja samaan aikaan olla maanosan verran väärässä. Hän muistaa miehensä jokaisen yksityiskohdan ja sanoo: nämä olivat totta.

Ennen kuin mieheni katoaa on brutaalin rehellinen tutkielma todellisuuden odottamattomasta luonteesta ja kipeästä luopumisesta. Ahavan voimakas mutta pakoton ilmaisu tekee uskomattomasta tarinasta ja inhimillisestä tragediasta vavahduttavaa romaanitaidetta.

Oma arvioni: Selja Ahavan omakohtaisiin kokemuksiin pohjautuva romaani on kaikessa riipaisevuudessaan rosoisen kaunista luettavaa. Se on erään avioliiton tarina ja parisuhteen metamorfoosi.  Se on kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun kaikki ei välttämättä olekaan sitä, mitä olemme kuvitelleet sen olevan. Mutta, onkohan oikeastaan loppujen lopuksi mikään? Kuvaukset Kolumbuksen retkistä tuntuivat aluksi jotenkin irrallisilta, mutta toisaalta eräänlaisista löytöretkistä on kyse silloinkin, kun nainen etsii omaa paikkaansa entisen miehensä rinnalla, tai mies etsii sisäistä naistaan. Kumpikin ovat matkoillaan välillä enemmän ja välillä vähemmän eksyksissä, aivan kuten Kolumbuskin omilla purjehdusretkillään aikoinaan.

”Kaikki on normaalia, ja samaan aikaan ihan totaalisen väärin ja irrallaan. Arkea lyödään puukolla. Isku voi olla lause tai kuva.”


Kirjassa minäkertojan tunnetilojen kirjo on hienosti läsnä. Suru, epätoivo ja pettymys niin itseen kuin toiseenkin sanoitetaan rehellisesti – ja paikoin myös lähes runollisesti. Kirjassa on myös ripaus tummahkoa huumoria. Ennen kuin mieheni katoaa on mielestäni vahva ja vaikuttava kuvaus luopumisesta. Se kannattaa ehdottomasti lukea, jos haluaa kirjallisuuden koskettavan.


Tommi Kovanen & Jenny Rostain: Kuolemanlaakso

Kustantaja: Bazar
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 236 s.



Pienenä poikana jäällä kuulin tarinan miehestä, jota oli taklattu selkään. Mies oli muuttunut sen seurauksena, kadonnut täysin koko kuvasta. Puhuttiin, että nykyään hän kulki kuin elävä kuollut, ilman valoa silmissään. Ja tuota taklausta ja sen seurauksia alettiin kutsua kuolemanlaaksoksi.” – Tommi Kovanen

26. tammikuuta 2013 Rauman Lukon puolustajalla Tommi Kovasella on edessä peli Bluesia vastaan. Ottelun pitäisi olla aivan tavallinen, samanlainen kuin yli 500 kertaa aiemmin Kovasen liigauran aikana. Kovanen kuitenkin taklataan rajusti takaapäin, eikä mikään ole sen jälkeen kuten ennen.

Seuraamuksia tästä taklauksesta ei tule muille kuin Kovaselle: hänellä diagnosoidaan aivovamma, joka pakottaa hänet lopettamaan uransa. Kukaan ei ota vastuuta tapahtuneesta, ja Kovasta kehotetaan olemaan asiasta hiljaa. Vamman seurauksena Kovasen tunteet alkavat kadota, ja väsymys tuntuu lamaannuttavalta. Lehdistölle ja läheisille hän uskottelee kaiken olevan hyvin – mutta hänen elämänsä hajoaminen ja syöksy kuolemanlaaksoon on vasta alkanut.

Pohjan saavutettuaan Kovanen aloittaa paluun elämään. Päivä kerrallaan, leväten ja hetkessä hengittäen hän opettelee olemaan oma uusi itsensä. Mies joka rakasti kiekkoa, hengitti peliä ja eli luistelusta, on joutunut nyt hyväksymään, että hän elää loppuelämänsä aivovamman kanssa.

Kuolemanlaakso on Tommi Kovasen ja Jenny Rostainin yhdessä kirjoittama kertomus jääkiekkoilijan elämästä, liigakiekon armottomuudesta, taklausten ja aivovammojen seurauksista sekä herrakerhojen vaietuista sopimuksista.

Oma arvioni: Kuolemanlaakso on pysähdyttävä tarina siitä, kuinka kaikki voi muuttua hetkessä. Tommi Kovasen kohtalo osoittaa karulla tavalla sen, kuinka raadolliseksi jääkiekko on viime vuosien aikana muuttunut. Pahinta on se, että tästä ongelmasta on pitkälti vaiettu ja jopa vääryyttä kokeneet pelaajat on yritetty pitää hiljaisina. Siinäkin tapauksessa, että he ikään kuin kadottavat itsensä ja elämä muuttuu pysyvästi monella tavalla. On suorastaan raastavaa lukea, kuinka häpeää ja syyllisyyttä potevat ihan väärät ihmiset – ja toiset vain porskuttavat eteenpäin kuin mitään vakavaa ei olisi koskaan tapahtunutkaan.  

Jääkiekon supertähdistä kertovien säkenöivien ja menestystä tihkuvien elämäkertojen rinnalla tämä Kovasen kertoma tarina on mielestäni tosielämän selviytymistarina, jonka jokaisen jääkiekkoa joko kotikatsomossa tai kaukalon laidalla seuraavan kannattaa lukea. Ja tempasipa tarina mukaansa aika hyvin sellaisenkin lukijan, joka ei enää juurikaan lajia seuraa.  Kirja herätti mieleen lukuisia kysymyksiä, joihin osaan löytyi vastauksia ja osaan ei.

Kuolemanlaakso on suorastaan hätkähdyttävän puhutteleva teos. Teos, jonka en haluaisi olevan olemassa, mutta samalla olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että tämä avoin ja riipaisevan rehellinen kirja on kirjoitettu. Kovanen ei ole ensimmäinen eikä varmasti viimeinenkään jääkiekkoilija, joka joutui lopettamaan uransa vakavaan loukkaantumiseen, mutta jo yhdenkin tällaisen tapauksen pitäisi riittää perusteeksi törkeyksien kitkemiseksi pois kaukaloista. Jääkiekon kun pitäisi olla urheilua, ei tappelua.

9. lokakuuta 2017

Tuomas Kyrö: Mielensäpahoittajan Suomi - 100 tavallista vuotta

Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 277 s.

Sata itsenäisen Suomen vuotta, sata Mielensäpahoittajan tarinaa

M

ielensäpahoittajan Suomi on Tuomas Kyrön tavallinen suurteos kansakunnan matkasta maaseudulta päällekkäistaloihin. Tangolaulajista euroviisuvoittoon. Lättähatuista hipeiksi, hipeistä jupeiksi. Miehiä kaatuu Kannaksella, Lasse Viren Munchenisssä. Jälleenrakentaminen tuhoaa selät, putkiremontti budjetin. Suomalainen lottokone pyörii, Mielensäpahoittaja ei. Hän tarjoilee lukijalle sopivina myös näkemyksensä niin ystävyydestä, yhteistyöstä kuin yksinäisyydestä. Sata hauskaa, koskettavaa ja totista tarinaa kuljettavat lukijan Mielensäpahoittajan saapikkaissa suolta sushibaariin.


”Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun synnyin. Äiti ei muistanut aamulla vai illalla, mutta kahdeksalta. Aurinko paistoi taikka saattoi sataakin.”

Oma arvioni: Kyllä ei tarvinnut lukijan taaskaan pettyä, saati mieltänsä pahoittaa.  Tämän kirjan teki erityisen kiinnostavaksi se, että lukija pääsi kurkistamaan myös Mielensäpahoittajan elämän varhaisiin vaiheisiin. Tarinat antoivat vastauksia moniin kysymyksiin kuten siihen, miksi Mielensäpahoittaja jäi maaseudulle, vaikka melkein kaikki lähtivät sieltä pois jo 1970-luvulla. Hienosti kirjassa kulkivat rinnakkain suuret tapahtumat ja yksilö haaveineen, toiveineen ja pettymyksineen. Tunteiden kirjo oli mielestäni tässä kirjassa vahvemmin läsnä kuin aiemmissa Mielensäpahoittaja -kirjoissa. Siinä oli paljon sekä hauskaa että koskettavaa luettavaa. Suosittelen.

Aika hienosti osui tämä kirja olemaan juuri 200. luettu ja blogattu kirja tänä vuonna, jolloin itsenäinen Suomi täyttää sata vuotta – ja tälle päivälle, jolloin tämä blogi on tullut jo 11 vuoden ikään. Vähäinen on tuo viimeisin luku Mielensäpahoittajan perspektiivistä katsottuna, mutta aika suuri bloggaajan mielestä kuitenkin. Lämmin kiitos kaikille blogia lukeville ja seuraaville. ❤ Ja tarina jatkukoon…

Antti Häkkinen & Mikko Salasuo (toim.) Salattu, hävetty, vaiettu – Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä


Kustantaja: Vastapaino
Julkaisuvuosi: 2015
Sivumäärä: 346 s.
  
K
aupungin alamaailma, rikolliset ja poliisit, huumeiden tai dopingaineiden käyttö, rasismi, homoseksuaalisuus, abortti ja lastensuojelun ongelmat. Suomalaisessa kulttuurissa ja yhteiskunnassa on kautta historian ollut ilmiöitä, joista on vaiettu, joita on hävetty ja jotka ovat toteutuneet salassa. Ne kuitenkin kiinnostavat, ja niistä kirjoitetaan lähes päivittäin niin mediassa kuin opinnäytetöissä.
Salattu, hävetty, vaiettu opastaa tutkijat ja opiskelijat näiden piilossa pysyttelevien ilmiöiden tutkimisen saloihin. Kirja koostuu yhdeksästä itsenäisestä artikkelista, joissa esitellään ja analysoidaan hankalasti tutkittavaa ilmiötä sekä johdatetaan kunkin aihepiirin keskeisiin aineistoihin ja tutkimusmenetelmiin.
Teos on lajissaan ensimmäinen suomalainen tutkimusmetodikirja. Monitieteisen teoksen kirjoittajat ovat alojensa nimekkäitä tutkijoita.
Oma arvioni: Salattu, hävetty, vaiettu on varsin mielenkiintoinen artikkelikokoelma, jossa paneudutaan metodologisista näkökulmista siihen, miten voidaan tutkia asioita, jotka eivät ole helposti tavoitettavissa. Onko hankalaa mahdollista ja eettistä tutkia? Lähdekriittiset kysymykset ovat kirjassa todella hyvin esillä. Pääosin artikkelien kirjoittajat ovat yhteiskuntatieteilijöitä, mutta mukana on myös humanisteja.
Jo kokoomateoksen johdanto herätti minussa monia ajatuksia. Siinä kirjan toimittajat pohtivat muun muassa sitä, että marginaalisten aiheiden tutkiminen saattaa tutkijan poikkeuksellisella tavalla alttiiksi kritiikille ja tutkimuksen kohteeseen liittyvä stigma saattaa tarttua myös häneen. Toisaalta Häkkinen ja Salasuo kuitenkin toteavat marginaalisen ja näkymättömän olevan usein yleistä ja tavallista, jolloin nihkeä suhtautuminen hankaliin aiheisiin kertoo meille itse asiassa siitä, mitä yhteiskunnassamme pidetään hyvänä tai huonona, toivottavana tai pois suljettavana.
Teos on itselleni erityisen kiinnostava, koska tutkin vammaisten aikuisten elämäntarinoita. Aikaisemmin yritin tutkia vammaisia lapsia, mutta vanhempien haluttomuus osallistua tutkimukseen johti osaltaan lopulta projektin kaatumiseen. Osalla vanhemmista taustalla saattoi olla lapsen erilaisuuteen liittyvä häpeä, osaa saattoi häiritä myös tutkijan vamma. Häpeä on läsnä myös monissa tämän kirjan artikkelissa. Onpa se tullut vastaan tämänhetkisessä tutkimusaineistossanikin. Oletin ja odotin, että myös vammaistutkimus olisi ollut edustettuna tässä kokoelmassa, mutta näin ei kuitenkaan ollut, siitä pieni miinus.  
Kirjan aihepiirit ovat kiehtovia, ajattelua avartavia ja informatiivisia. Kirjaa voisi luonnehtia mainioksi metodologiseksi oppaaksi, jossa korostuu asianmukaisesti tieteellisen tutkimuksen prosessimaisuus. Artikkelit esittelevät myös varsin ansiokkaasti oman tutkimusaiheensa aiempia tutkimuksia, joten kirjan luettuaan opiskelijat löytävät helposti paljon lisää hyödyllistä luettavaa, ja oman työn paikallistaminen tieteen kentälle helpottuu. Vaikka kirjassa keskitytään salattuihin, hävettyihin ja vaiettuihin aiheisiin, antaa se arvokasta tietoa varsinkin kaikille aloitteleville tutkimuksen tekijöille. Tutkiminen kun lienee harvoin täysin ongelmatonta. Etenkin laadullisessa tutkimuksessa lopputulos voi olla hyvin erilainen kuin alkuperäinen suunnitelma.
Suosittelen kirjaa erityisesti kaikille piilossa olevista tutkimusaiheista kiinnostuneille opiskelijoille. Kulttuurimme on täynnä asioita, joista olisi mielestäni parempi ”pitää ääntä” kuin olla hiljaa. Näin marginaalissa oleva potentiaali tulee näkyväksi ja kuulluksi yhteiskunnassa.










 








































8. lokakuuta 2017

Ronja Salmi & Mikko Toiviainen: 12 tarinaa kirjoittamisesta


Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2o17
Sivumäärä: 221 s.

Ronja Salmen ja Mikko Toiviaisen kaksitoista keskustelua kirjoittamisen ammattilaisten kanssa.

M

itä yhteistä on YouTube-ilmiö Justimusfilmsillä, runoilija-räppäri Paperi-T:llä ja kansanedustaja Ozan Yanarilla? Heitetään joukkoon vielä toimittaja Reetta Räty, blogisti Eeva Kolu ja huumorin ammattilainen Jukka Lindström? He kaikki esiintyvät, puhuvat ja vaikuttavat - ja jokainen heistä kirjoittaa. Heillä on sanottavaa ja he osaavat kertoa asiansa niin, että heitä katsellaan ja kuunnellaan. Miten he sen tekevät?
Ronja Salmi ja Mikko Toiviainen ovat haastatelleet omien alojensa huippuja ja kirjoittaneet kirjan innostuksesta, työstä ja unelmista, jotka vievät eteenpäin näitä ihmisiä. Kirja inspiroi lukijaansa tarttumaan omaan työvälineeseensä sekä tarjoaa myös lukuisia käytännön vinkkejä ja harjoituksia oman kirjoittamisen tueksi.


Oma arvioni: Tämä inspiroiva kirja osoittaa hienosti sen, kuinka jokaisen kirjoittajan tarina on erilainen. Jokainen kirjoittaa omista lähtökohdistaan käsin ja kirjoittamisella on jokaiselle kirjoittajalle erilaisia merkityksiä. Kirjan keskeisin sanoma on, että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla ja mistä tahansa on mahdollista kirjoittaa.

Kirjassa kerrotut 12 tarinaa osoittavat lukijalle oikeastaan kerta toisensa jälkeen, kuinka kirjoittaminen edellyttää elämistä, lukemista ja kyselemistä. On omattava halua kertoa tarinoita, on istuttava alas, on kirjoitettava. Kun kirjoittaa on uskottava omaan tekemiseensä. 
Kenties tämän kirjan lukemisen jälkeen kirjoittaminen tuntuu jonkin verran helpommalta – ainakin hetken. Kirjaa voikin suositella kaikille kirjoittajille – niin ammattilaisille kuin harrastelijoillekin. Pöytälaatikkokirjailijat saattavat hyvinkin saada kirjasta kipinän omien tekstiensä julkaisemiseen, muotoja ja kanavia on nykyään monia. Hyvä niin, sillä mielestäni jokainen tarina on kertomisen arvoinen. 





6. lokakuuta 2017

Olli Heikkonen: Teoria kaikkein pienimmistä

Kustantaja: Tammi
Julkaisuvuosi: 2014
Sivumäärä: 46 s.


M

yyrä katseli sitä kohkaamista kaukaa ja kun episodi oli ohi, se opetti minulle maan murretta. Se oli rasahtelevan hiekan ja maiskahtelevan saven kaltaista rauhoittavaa puhetta. Ja niin aloin kaivautua sammaleisiin, ketunleipiin, varjojen tyvikasvustoon. Miten helppo sanoa: maa on musiikin kehto.

Oma arvioni: Heikkosen vapaasti assosioivat proosarunot vievät lukijansa metsiin, kaupunkeihin, ihmiselämään. Niissä ihminen tallustelee samalla tasolla muun muassa myyrien ja puutiaisten kanssa. Luonto on runoissa todella vahvasti läsnä. Kulttuuri ja luonto sekä sekoittuvat että törmäävät toisiinsa. Heikkosen runoissa on mielestäni muhevaa konkretiaa, sammalen tuntua ja mullan tuoksua. Runot ovat pitkiä ja polveilevia. Niissä on melkein mitä tahansa.
”Pyöreäpäinen poika valmistautuu tavaamaan B-E-A-G-L-E. Onnistut tai et, putoat teinivuosiesi läpi kuin tomaatti aikuisuuden betoniseinään. Se on roiskahdus vain ja renkaat leviävät sammalten alla. Puut huojuvat sinne tänne, minne ikinä menet, haluat pois.”

Olli Heikkonen voitti tällä neljännellä runokokoelmallaan Einari Vuorela -runopalkinnon tänä vuonna.




































5. lokakuuta 2017

Amanda Pietikäinen: Kirjeitä kiusaajille



Kustantaja: BoD
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 68 s.
K
irjeitä kiusaajille on kokoelma kirjeitä, jotka on koottu anonyymeiltä kiusaamista kokeneilta henkilöiltä. Mukana on kaksi kirjettä, jotka on julkaistu kirjoittajien omilla nimillä. Nämä kirjeet ovat Sarca-yhtyeen solistilta Tuuli Nurmilta sekä lauluntekijältä ja toimittajalta Sanna Korkeelta.
Kirjeiden sisältö vaihtelee perinteisestä kirjeestä lyriikkaan. Kirja on kuvitettu vapaaehtoisten osallistujien toimesta. Kuvituksesta vastasivat Laura Pitkänen, Minttu Ollinmäki ja Auli Pajakoski.
Kirja on osa Laurea-ammattikorkeakoulun opinnäytetyötä, joka on tehty yhteistyössä Kiusaamista vastaan ry:n kanssa.
Oma arvioni: Tämän kirjan idea on hieno: tarjota väylä kiusaamista kokeneille purkaa tuntojaan ja tulla vihdoin kuulluiksi asiassa, josta on yleensä helpompaa vaieta kuin puhua. Kiusaamista on ollut aina ja tulee varmasti aina olemaan, vaikka siihen nykyään yritetäänkin onneksi puuttua paremmin kuin aikaisemmin. Samanaikaisesti kiusaamisen muodot monipuolistuvat kuitenkin jatkuvasti, joten haastetta riittää. 
Kirjaan kerätyistä kirjeistä kävi varsin selvästi ilmi se, että ratkaisuksi ongelmaan on tarjottu luokan tai koulun vaihtamista – kiusatuille, ei kiusaajille. No, joillekin se voi olla oikea ratkaisu, mutta aina se ei auta. Kiusaaminen jatkuu helposti myös uudessa ympäristössä. 
Kiusaaminen on vakava asia, joka on aina totta sitä kokeneille. Se on asia, johon pitäisi puuttua mahdollisimman nopeasti. Kiusaaminen kun jättää kiusattuun aina syvät jäljet. Kaikki eivät välttämättä pääse rankoista kokemuksistaan koskaan yli, vaan kiusaamisen uhri saattaa kantaa sen seurauksia mukanaan lopun ikänsä monin tavoin. Seuraava katkelma eräästä kirjeestä kuvasta tällaista tilannetta kaunistelematta näin:
"En pysty enää normaaliin elämään ja tulen luultavasti loppuelämäni olemaan katkera. Olisi hienoa, jos tässä olisi joku inspiroiva opetus. Älä koskaan anna periksi. Vaikeuksien kautta voittoon. Ei ole. Kiusaajat voittivat." 
 
Tekstien sisällön ohella kirjan kuvitus on varsin puhutteleva. Jokaisen, joka on joskus kiusannut jotakuta olisi hyvä tarttua tähän pienikokoiseen mutta silti suureen kirjaan. Ja jokaisen, jota on joskus kiusattu kannattaisi lukea tämä kirja. Se antaa meille uskoa, että kiusaamisestakin on mahdollista selvitä ja tarjoaa ihan jokaiselle viestin siitä, että kiusaamisesta pitää ja saa puhua.








4. lokakuuta 2017

Annastiina Storm: Me täytytään valosta


Kustantaja: Kustantamo S&S
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 204 s.
Kuka saa päättää, mikä tarina on totta?

S

iljan barbileikissä Tähkäpää on saanut happoa kasvoilleen. Pikkuveli, joka ei syntynytkään, puhuu Santulle jukurttipurkkipuhelimessa. Isä katoaa omille teilleen, jättää lapset yksin vaikka äiti on yötöissä ja sairaalassa sitten, kun ei enää jaksa. Mummi toivoo että ukki jo kuolisi, kun se oma elämä on jäänyt elämättä, ja kokee ihmeen rypyttäessään riisipiirakoita.
Raikas romaani omaksi itsekseen kasvamisesta ja pelon ylittämisestä, ihmisistä, jotka eivät kohtaa ja siitä, miten tyhjän voi kertoa täyteen rakkautta.
Oma arvioni: Annastiina Stormin esikoisromaani on täynnä tunteita. Se on liikuttavuudessaan valloittava. Tarina on omaleimaisen originelli ja riipaisevan kaunis. Vaikka aihetta ahdistukseen on yllin kyllin, kertomus on kaikesta huolimatta sävyltään kuitenkin myös lohdullinen, tummimpien sävyjen keskellä on valopilkkuja.
Pidin kirjassa erityisesti siitä, että suurin osa siitä kerrotaan perheen pienten lasten näkökulmista, välillä ääneensä saavat kuuluviin toki myös vanhemmat ja isovanhemmatkin. Vaikka kertojia onkin monia, kokonaisuus pysyy kuitenkin hyvin kirjailijan otteessa. Myös kieli on hiottua ja sanankäyttö taitavaa. Vivahteikkuutta ei tämän romaanin teksteistä todellakaan puutuu.
Näin kirjan luettuani ja siitä pidettyäni, voin kertoa, että onneksi tartuin tähän kirjaan. Kansikuva ja kirjan nimi kun johtivat minua ensin harhaan olettamaan sen olevan nuortenromaani, vaikka Me täytytään valosta ei sellainen loppujen lopuksi olekaan. Ja voisihan keski-ikäinenkin toki lukea myös nuorille suunnattua kirjallisuutta.
Jos etsit omaäänistä luettavaa, tässä sinulle yksi tunnerikas vaihtoehto. Vahva debyytti.

2. lokakuuta 2017

Gillian Flynn: Paha paikka


Kustantaja: WSOY
Julkaisuvuosi: 2014
Englanninkielinen alkuteos: Dark Places (2009)
Suomentanut: Maria Lyytinen
Sivumäärä:381 s.


”En ollut herttainen lapsi ja minusta oli kasvanut kaikkea muuta kuin herttainen aikuinen. Jos sielustani piirtäisi kuvan, se olisi töherrys, jolla on torahampaat.”

K

un Libby Day oli seitsemän, hänen äitinsä ja kaksi siskoaan surmattiin. Pakoon päässeen Libbyn todistus oli ratkaiseva kun tämän isoveli Ben tuomittiin elinkautiseen koko kansakuntaa kuohuttaneista Kansasin Kinnakeen Maatilamurhista.

Kuluu 25 vuotta. Itseinhossa rypevän, työtä välttelevän Libbyn nimeä kantava hyväntekeväisyysrahasto on viimein ehtynyt. Kun Kill Club -niminen, ratkaisemattomista murhista kiinnostunut salaseura ottaa Libbyyn yhteyttä, hän vainuaa tilaisuuden tehdä rahaa. Palkkiota vastaan Libby tarjoutuu haastattelemaan kohtalokkaaseen murhapäivään liittyviä ihmisiä ja raportoimaan löydöksistään klubilaisille.

Libbyn etsinnät vievät hänet Missourin nuhjuisilta strippiklubeilta Oklahoman hylättyihin turistikaupunkeihin. Ja kun kauhistuttava, uskomaton totuus lopulta valkenee, Libby joutuu jälleen pakenemaan henkensä edestä.

Oma arvioni: Järkyttävyydessään vangitseva dekkari, josta ei käänteitä ja jännitettä puutu. Kirjan henkilöissä on synkkyyttä vaikka muille jakaa ja säröjä, joiden ympärille voi rakentaa vahvasti koukuttavan tarinan, jos osaa – ja Gillian Flynn todella osaa. Kun mausteeksi vielä lisätään todella musta huumori ja reipas itseironia, on todella mehevä keitos valmis ahmittavaksi.

Jos nyrjähtäneet henkilöhahmot ja viiltävä jännitys ovat sinun makuusi, lue ihmeessä Paha paikka. En usko, että joudut pettymään.






29. syyskuuta 2017

Max Manner: Mayra



Kustantaja: Arktinen Banaani
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 326 s.




L
eskeksi jäänyt orkesterisellisti huomaa herättävänsä yhä kiinnostusta parisuhdemarkkinoilla, kun yksinäiset päivät saavat pikaisen lopun varakkaan rouvan viedessä miestä määrätietoisin ottein.
Myös suuri nuoruudenrakkaus Mayra, Espanjaan asettunut taidemaalari, ottaa yllättäen mieheen yhteyttä. Pariskunnan kohdattua uudelleen on kuin mikään ei olisi muuttunut – paitsi yksi asia ja sen mukana koko tulevaisuus.
Kymmenestä rikosromaanistaan tunnettu Max Manner on löytänyt uuden kirjallisen jäljen, mutta aikuisella tavalla romanttinen kertomus vie tälläkin kertaa kohti trillerimäistä loppua. 
Oma arvioni: Mayra on kypsien ihmisten rakkaustarina. Manner ei ole kuitenkaan hylännyt jännitystäkään – ja hyvä niin. Mayra tarjoaa lukijalle yllättäviä ja dramaattisia käänteitä. Mayra on vahva romaani ihmissuhteista monenlaisine mutkineen, kertomus elämästä vaikeine valintoineen. Rankoistakin aiheista huolimatta romaanissa vallitsee kuitenkin kaiken kaikkiaan varsin seesteinen tunnelma. 
On hienoa, jos kirjailija hallitsee eri lajityyppejä, ja mielestäni dekkareistaan tutuksi tullut Max Manner tekee sen vieläpä hyvin. Pidin kirjasta kaiken kaikkiaan, mutta minulle erityisen mieluisia vivahteita olivat musiikin voimakas läsnäolo ja espanjankieliset ilmaisut, jotka oli mukava huomata ymmärtävänsä jopa ilman käännöksiä. Erityisen maininnan ansaitsee vielä romaanin tyylikäs kansi, jonka on suunnitellut Asko Künnap.
Mayra on yksi niistä syksyn kotimaisista kirjoista, joiden lukemista olin odottanut kovasti. Enkä onneksi suotta, sillä odotukset täyttyivät mainiosti. Jos siis kaipaat kirjalta koukuttavuutta, eikä suuriin teemoihin sukeltaminenkaan pelota,  Mayra on erinomainen valinta. Uskon tämän kirjan olevan monien varttuneempien lukijoidenkin mieleen, sillä eläväthän siinä esiintyvät henkilötkin jo ns. kolmatta ikää. Suosittelenkin teosta etenkin eläkkeellä oleville, mutta hyvinhän tarina toimi nelikymppisellekin.











27. syyskuuta 2017

Aulikki Kananoja, Martti Lähteinen & Pirjo Marjamäki (toim.): Sosiaalityön kä-sikirja

Kustantaja: Tietosanoma
Julkaisuvuosi: 2016
Sivumäärä: 585 s.

S

osiaalityön käsikirja kokoaa yksiin kansiin keskeisen tiedon sosiaalityöstä. Kirjan neljäs, täysin uudistettu laitos on entistäkin kattavampi ja monipuolisempi esitys sosiaalityön moninaisesta kokonaisuudesta. Kirja kertoo lukijalle siitä, mikä työtä ohjaa ja kehystää, miten alalle kouluttaudutaan sekä sitä, kuinka työtä johdetaan, tutkitaan, kehitetään ja valvotaan.

Mielestäni kaikkein merkittävin osa-alue kirjassa on kuitenkin asiakasryhmäkohtainen sosiaalityö. Sitä on teoksen uudessa painoksessa täydennetty muun muassa maahanmuuttajien kanssa tehtävää sosiaalityötä sekä päivystys- ja varautumistilanteissa tehtävää sosiaalityötä käsittelevillä artikkeleilla. Uusia ja ajankohtaisia teemoja ovat myös sosiaalityön vaikuttavuus ja viestintä sekä sosiaalihuollon tiedonhallinta. Tässä painoksessa on otettu huomioon luonnollisesti myös sosiaali- ja terveydenhuollon lainsäädännön lukuisat uudistukset, kuten uusi sosiaalihuoltolaki sekä lait sosiaalihuollon asiakasasiakirjoista ja sosiaalihuollon ammattihenkilöistä. Lisäksi kirjassa ennakoidaan tulevan sosiaali- ja terveydenhuollon palvelurakenneuudistuksen aiheuttamia muutoksia.

Pysyäkseen ajan tasalla sosiaalityön ja sen tekijöiden on kehityttävä jatkuvasti. Paikalleen jämähtäminen ja vanhoihin kaavoihin kangistuminen ei ole vaihtoehto. Tätä kattavaa ja informatiivista teosta voikin suositella kaikille oman työnsä reflektoinnista kiinnostuneille ja avoimin mielin tulevaisuuteen katsoville sosiaalityöntekijöille. Myös eri alojen opiskelijat saavat kirjasta paljon hyödyllistä tietoa. Alan asiantuntijoiden kirjoittamat artikkelit johdattavat lukijan myös muiden lähteiden äärelle, joten tätä kirjaa voi mainiosti hyödyntää käsikirjamaisesti vaikkapa opinnäytetyön teossa.






26. syyskuuta 2017

Ben Kalland: Vien sinut kotiin

Kustantaja: Atena
Julkaisuvuosi: 2017
Sivumäärä: 284 s.

Kerro minulle minusta.


M

arkus kasvaa uskonnollisessa perheessä. Kun yksi sisarista karkotetaan yhteisöstä ja Ellen-siskon viulu vaimenee, Markus lähtee Yhdysvaltoihin kolmeksikymmeneksi vuodeksi.
Vaikka hän kohoaa järjestönsä johtoportaassa, kaikuu korvissa taukoamatta Ellenin viulu. Kun tuntematon nainen ilmoittautuu Markuksen tyttäreksi, Markus ymmärtää, että totuutta on joskus katsottava silmiin.

Vien sinut kotiin soi siskon viulun lailla – välillä kiihtyen, välillä rakkautta kaivaten. Kauniisti tempoa vaihteleva esikoisromaani kertoo huippulahjakkuudesta, vallanhimosta, perheen sisäisestä rakkaudesta sekä sivullisuudesta. Se osoittaa, että pinnan alta voi nousta esiin jotakin, mikä painui talviöisen jään pimentoon kauan sitten. 
Oma arvioni: Kehuvista blogiarvioista riippumatta olisin tarttunut tähän Kallandin esikoisromaaniin jo pelkästään sen kauniin kannen perusteella. Se antoi viitteitä siitä, että musiikilla olisi tarinassa tärkeä rooli – ja niinhän sillä onkin. Viulua soitetaan niin elävästi, että sen korvia hyväilevän äänen voi kuulla. Asiaa auttaa toki osaltaan sekin, että osa kappaleista ovat minulle klassisen musiikin ystävänä tuttuja. Tulipa kirjan innoittamana kuunneltua muutama hienoa kappale pitkästä aikaa, kiitos kirjan loppuun liitetyn ääniraidan.

Kalland kertoo monikerroksista tarinaansa pala palalta paljastaen ja ennakoivia vihjeitä tarjoten. Parasta mielestäni onkin se, ettei kaikkea paljasteta, vaan lukijalle jätetään sopivasti pohdittavaa; miksi näin oikeastaan tapahtui. Kirjan minäkertoja Markus toteaakin: 

”Ei koko totuutta tarvitse kertoa niille, joiden ei tarvitse tietää sitä. Totuuden voi pimittää valehtelemattakin, sääntöjä voi rikkoa sääntöjen puitteissa.”

Romaani tarjosi mielenkiintoisen mahdollisuuden kurkistaa Jehovan todistajien elämään, mutta uskonyhteisön kuvauksen rinnalla se sisälsi paljon muutakin, ja hyvä niin. Yksi valitsee yhtä, toinen kenties jotakin muuta. Niinhän se elämässä taitaa yleensäkin mennä. 
Vien sinut kotiin on mielestäni kokonaisuudessaan hieno, koskettava ja surumielinen tarina, jonka henkilöt ovat kiinnostavia ja aidon tuntuisia. Kirjan kieli on hiottua – kuin taitavan viulistin soittoa. Siltä osin tekstiä olikin helppo lukea, mutta niin kuin hyvän kirjan kuuluu, lauseet saivat lukijan aika ajoin vaipumaan mietteisiinsä. Tarinan inhimillisyys kosketti. 

Suosittelen kirjaa lämpimästi erityisesti kaikille kauniin musiikin ja sujuvan kerronnan ystäville.