Martin Pistorius: Mykkä huuto – Poika, joka jäi oman kehonsa vangiksi

Kustantaja: Minerva
Julkaisuvuosi: 2015
Englanninkielinen alkuteos: Ghost Boy.
The Miraculous Escape of a Misdiagnosed Boy Trapped Inside His Own Body
Suomentanut: Leena Mäntylä
Sivumäärä: 297 s. + 16 kuvas.


"
Oletko nähnyt elokuvia, joissa joku herää aaveena, mutta ei itse tiedä olevansa kuollut? Sellaiselta minusta tuntui, kun huomasin ihmisten katsovan suoraan lävitseni. Yritinpä miten kovasti tahansa anoa ja huutaa, en saanut heitä huomaamaan minua."

Vuonna 1988 kaksitoistavuotias Martin Pistorius palasi koulusta valittaen kipeää kurkkuaan. Hän ei koskaan palannut takaisin kouluun. Mystiset oireet valtasivat Martinin kehon. Kahdeksantoista kuu-kauden kuluessa sairaus vei häneltä sekä puhe- että liikuntakyvyn täysin.

Lääkärit olivat neuvottomia ja kertoivat Martinin vanhemmille, että tunnistamaton rappeumasairaus oli saanut pojan taantumaan vastasyntyneen tasolle. Lopulta Martin vajosi kooman kaltaiseen tilaan eikä enää reagoinut ulkoisiin ärsykkeisiin. Hänen ei ennustettu elävän kauan.

Kukaan ei tiennyt, että vaikka Martinin keho pysyi täysin halvaantuneena, hänen mielensä palasi viiden vuoden kuluttua eloon. Vain tajutakseen elävänsä pahimmassa mahdollisessa painajaisessa.

Martin ei kyennyt kertomaan kenellekään, että sairaalasängyssä makaavan, mihinkään reagoimattoman kehon sisällä eli vankina ajatteleva ja tunteva ihminen, joka oli tietoinen kaikesta ympärillään tapahtuvasta.

Martin Pistoriuksen matka takaisin elämään oli hidas ja raskas. Maailmanmenestykseksi nousseessa kirjassaan hän kertoo itse noista kahdestatoista pitkästä vuodesta, väärän diagnoosin vahingollisuudesta, julmien hoitajien väkivallasta ja kommunikointikyvyn puutteen aiheuttamasta tuskasta. Mutta kirja on myös ainutlaatuinen kertomus toipumisesta, sitkeydestä, uuden yhteyden löytymisestä, rakkaudesta ja elämän voitosta.

Oma arvioni: Hieno, koskettava ja paikoin ahdistavakin kirja, joka jokaisen ns. terveen ihmisen kannattaisi lukea. Tarinaa lukiessa mietin kerta toisensa jälkeen, kuinka hyvin asiat itselläni ovatkaan – ja ovat oikeastaan aina olleet, vaikka synnynnäisen vaikean liikuntavamman vuoksi olen toki saanut osakseni muun muassa tuijotuksia ja kykyjeni vähättelyä. Ja arjessa tarvitsen paljon toisen ihmisen apua. Olen ollut kuitenkin todella onnekas, kun olen aina pystynyt ja useimmiten myös uskaltanut puolustaa itseäni ja omia oikeuksiani sanojen voimalla läheisteni vankkumattoman tuen ja kannustuksen vahvistamana.

Onneksi teknologia kehittyy jatkuvasti, joten ”puhumattomien” mahdollisuudet saada oma äänensä kuuluville paranevat nekin koko ajan. Se, missä toivoisi kuitenkin tapahtuvan eniten muutosta, on ihmisten asennoituminen erilaisuuteen. Koskaan ei voi tietää varmasti, mitä esimerkiksi koomassa oleva henkilö kuulee ja tuntee, joten häntä tulee kohdella kunnioittavasti. Jokainen ihminen ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdelluksi ensisijaisesti ihmisenä, ovat hänen fyysiset, psyykkiset tai sosiaaliset ominaisuutensa sitten millaisia tahansa.

Pistoriuksen tarina osoittaa sen, että niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa…