Anu Silfverberg: Katoaminen

Kustantaja: Long Play

Julkaisuvuosi: 2014

Sivumäärä: 45 s.

 Kaksitoista vuotta sitten kirjailija Anu Silfverbergin isoäiti alkoi käyttäytyä omituisesti. Hän unohteli nimiä ja meni Stockmannille, vaikka tapaaminen oli sovittu Sokokselle. Diagnoosi: Alzheimerin tauti. Alkoi vuosien väsyttävä matka, jonka aikana mummin etsinnöistä tuli koko perheelle eräänlainen sivutyö. Isoäiti peruutti ajassa taaksepäin, luuli työskentelevänsä edelleen VR:n vastaanottovirkailijana. Ja sitten yhtenä päivänä häntä ei enää ollut.

Ikääntyvässä Suomessa Alzheimerin tauti koskettaa tavalla tai toisella lähes kaikkia: Vuonna 2050 täällä on ennusteiden mukaan lähes 400 000 muistisairasta – kolme kertaa enemmän kuin nyt. Parannuskeinoa ei ole. Epidemian lisäksi se on myös henkilökohtainen tragedia.

Kun muistimme lopulta katoaa, kohdellaanko meitä sinä henkilönä, joka joskus olimme vai sinä, mikä meistä on tullut? Silfverberg matkusti Hollantiin ja löysi tulevaisuuden vanhainkodista luokkayhteiskunnan, baarin ja unohtamisen vapauden. Lopulta hän sai myös kuulla, miltä itse tauti tuntuu.

Oma arvioni: Koskettavaa luettavaa ajankohtaisesta aiheesta, sillä Suomi harmaantuu kovalla vauhdilla. Muistin menettäminen on todellisuutta useimmille meistä, mikäli saamme elää pitkän elämän. Onneksi muistisairaiden ja muidenkin vanhusten hoitoon on alettu kiinnittää myös meillä aiempaa enemmän huomiota. Hienona esimerkkinä juuri päättynyt Hoivakoti kuntoon –sarja, jonka hyviksi osoittautuneet sinänsä pienet, mutta vaikutuksiltaan suuret muutokset, ovat varmasti toteuttamisen arvoisia edelleen ja muuallakin kuin Somerolla. Kukapa meistä ei haluaisi tulla kohdelluksi arvokkaana yksilönä silloinkin, vaikka muisti katoaisikin.  Kaikilla on oikeus hyvään elämään ikään ja sairauksiin katsomatta, ja tällä tiellä pienilläkin hyvillä teoilla on merkitystä.