Nelli Hietala: Käsipohjaa

Nemo, 2014

Sintin isä muutti asumaan kylpyhuoneeseen. Oven läpi se sanoi, ettei tarvinnut huolestua, äiti kyllä keksisi jotain. Äidin mielestä lautaset syötiin tyhjiksi, perunat pilkottiin siististi, eikä ruokapöydille saanut kiivetä, jos oli juuri pyydystänyt kaloja mutalikossa. Isosiskon mielestä seksi oli hauskaa ja yksinkertaista, vähän niin kuin pojat. Sintti tekee parhaansa totellakseen äitiä, piristääkseen isää, päästäkseen isosiskonsa suosioon ja saadakseen kiinni kaikkein ovelimmat kalat.

Käsipohjaa on romaani identiteetin etsimisestä, perhesiteistä ja tytöstä, joka ei halunnut olla vaivaksi. Kuinka kasvaa naiseksi kodissa, jossa vaikeimmista asioista vaietaan ja ongelmat lakaistaan maton alle? Käsipohjaa on kiehtova kasvukertomus, jossa kaikki hakevat paikkaansa. Sen kivuliaimpiakin hetkiä sävyttää ymmärtävä huumori. 

Oma arvioni: Hietalan tarina etenee eleettömästi, ja henkilöitä kuvataan sekä viiltävällä tarkkuudella että sydämellisellä lämmöllä. Tunnelma vaihtuu sujuvasti arkisesta absurdiin. Kirja on itse asiassa varsin oivallinen tutkielma normaaliudesta ja erilaisuudesta – sekä niiden usein varsin häilyvästä rajasta. 

P.S. Marraskuun kaunokirjallisuushaasteeseen on nyt luettuna 201 sivua.